Kyllä poliitikko ei tiedä

Olen toista kertaa ehdolla kuntavaaleissa. Vaikka moni asia elämässäni on muuttunut neljässä vuodessa (muun muassa kotikaupunki), jotkut asiat pysyvät: huomaan jatkuvasti pohtivani, tiedänkö tarpeeksi. Tuntuu, etten voi olla pätevä kuntapäättäjä, jos en osaa ulkomuistista luetella tärkeimpiä budjetinkohtia, valtuuston voimasuhteita tai tiedä, kuinka monessa Helsingin koulussa kärsitään sisäilmaongelmista. Tietenkin ymmärrän tämän olevan varsin absurdia, koska kaikki nämä asiat ovat varsin helposti tarkistettavissa julkisista lähteistä. Ehkä kyse onkin ennemmin erehtymisen pelosta: poliitikon on äärimmäisen vaikeaa myöntää olleensa väärässä.

Nappasin perjantaina työpaikaltani junalukemiseksi Tommi Uschanovin teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008) ja jäin täydellisesti koukkuun. Uschanov tuntui kirjoittavan juuri sellaisista asioista, jotka olen jotenkin alitajuisesti tiedostanut mutta joita en ole osannut mitenkään fiksusti kielellistää. Eräs kohta iski aivan erityisesti.

Vasemmisto, tai edes jokin sen osa, voisi kunnostautua ensimmäisenä merkittävänä poliittisena ryhmittymänä, joka myöntää, että se saattaa olla väärässä, ja kun sille sitten osoitetaan sen olevan jossakin väärässä, kunnostautua myös ensimmäisenä ryhmittymänä, joka myöntää olevansa väärässä. Ongelma on, että nykyisellään poliittiset instituutiot eivät  suosi totuuden puhumista vaan totuuden puhumista silloin, kun siitä on itselle hyötyä. (s. 101.)

Erehtymisen pelko on johtanut siihen, mikä poliittisessa keskustelussa näyttäytyy venkoiluna ja selkeiden kannanottojen puutteena. Toisaalta jos poliitikko saatuaan uutta tietoa jostain asiasta muuttaa kantaansa, häntä soimataan takinkäännöstä ja äänestäjien pettämisestä. Ei ole mikään ihme, että aloittelevan poliitikon on hankalaa muotoilla omia kantojaan: olenko nyt varmasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat, etten vain olisi väärässä? Vai olisiko sittenkin parempi olla hiljaa?

Nykyinen poliittinen keskusteluilmastomme on kuin Kummelin progeurkuri, jolle tärkeintä oli, ettei tee elämässä virheitä. Kuitenkin maailma ympärillämme ei ole muuttumaton, tiede etenee ja ymmärryksemme erilaisista asioista kasvaa.  Poliitikollakin on oltava oikeus tarkistaa kantojaan muuttuvissa tilanteissa. Se ei ole takinkääntöä, vaan pompan korjauttamista räätälillä uuteen ja entistä parempaan uskoon niin, että kaikki tietävät, mitä on fiksattu ja miksi. Tämä on juuri sellaista rehellistä ja avointa politiikantekoa, jota uskon äänestäjien arvostavan. Toisekseen poliitikonkin on uskallettava myöntää julkisesti, ettei tiedä mutta voi ottaa selvää. Tämä on aina epämääräistä mutuilua ja kiemurtelua parempi vaihtoehto.

Olen menossa ensi viikolla elämäni ensimmäiseen kuntavaalipaneeliin, Animalian eläinsuojeluaiheiseen keskusteluun. Tiedän eläinpoliittisista kysymyksistä melko paljon jo ennestään, mutta aion suojata selustani tutustumalla silti huolella etukäteen järjestön toimittamiin materiaaleihin sekä myös vastapuolen näkemyksiin. Kuitenkin lupaan, että jos joudun paneelissa niin sanotusti tiedolliselle epämukavuusalueelle, myönnän puutteellisen asiantuntemukseni ja haastan kaikki muutkin poliitikot toimimaan vaalikentillä samoin. Uskaltakaa myöntää tietämättömyytenne ja myös, jos olette olleet väärässä. Se ei ole heikkoutta tai huonon poliitikon merkki vaan rehellisyyttä.

Ai niin, ja numeroni tulevissa vaaleissa on 118. Vanhana numerotiedustelun asiakasneuvojana tämä tietysti elähdyttää minua suuresti.